Kuten tarkkaavaisimmat ehkä jopa huomaavatkin, blogi muuntautuu hieman visuaalisemmaksi pikkuhiljaa. Katsotaan, josko tätä olisi vähän kivempi silmäillä eikä lukea...
En hirveämmin perusta mistään olemassaolevasta kykyjenetsintäformaatista kuten Talent, Idols, X-Factor, mitä näitä nyt onkaan. Eilen tulin kuitenkin ihan mielenkiinnosta katsoneeksi jakson verran X-Factoria.
Eihän se nyt mitenkään mullistavasti eroa edeltävistä sisaruksistaan, mutta toki ajaa varmaan asiansa tuottaa ainakin vähäksi aikaa numeroita jonkin levy-yhtiön tilinpäätöksen "vastaavaa" - sarakkeeseen. Ja kyllähän se Linda Lampenius eikun Brava eikun Cullberg vai mikähän se oli on näin miessilmään ainakin ihan jees katseltavaa jos sattuu tykkäämään. Renne kostuttaa naisten jakkarat jos sattuu tykkäämään ja Gugi tuo vanhan liiton osaamista pöytään. Jos joku ei huomaa niin tuomaristohan on samalla logiikalla muodostettu kuin muissakin talentinmetsästysformaateissa...siinä yksi syy miksi ne ovat formaatteja.
No mutta oli minulla ihan otsikkoon liittyvää asiaakin toki. Äksää katsellessa ja varsinkin niitä jatkoon päässeitä ja heidän reaktioitaan seuratessa tuli väkisinkin mieleen se raadollisuus, jota tällaisten ohjelmien tuomareiden ja varsinkin tuottajien on pakko harrastaa. Eli tehdään viihdettä vaikka särkyneiden sydämien kustannuksella. Jaa millä perusteella? No sillä, että koska ohjelmaa tehdään tietty määrä jaksoja ja koska sen pitää olla mahdollisimman kiinnostava finaaliin asti,tuomareiden täytyy ottaa melkoisen tietoisesti mukaan myös sellaisia kisaajia, joiden he tietävät putoavan seuraavaksi pois. Sillä sitä dramatiikkaa tehdään. Kisaaja tuo itse kuvaannollisen aseen tuomareille, jolla tuomarit tietävät ennemmin tai myöhemmin - joidenkin kohdalla ennemmin - ampuvansa kisaajan sydänveren pitkin hänen niin pitkään unelmoimansa stagea. Niin se vaan menee. Richard Branson sanoo elämänkerrassaan Losing my Virginity musiikkiteollisuuden olevan raadollisin mahdollinen bisnes, koska siinä tehdään rahaa ja tuhotaan ihmisten unelmia melko lailla saman aikaisesti. On muuten loistava kirja, suosittelen!
Ja niille, joiden mielestä tämä on brutaalia, epämiellyttävää, ilkeää tai jotain muuta. Ymmärrän miksi se voi siltä vaikuttaa, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain ja ainoastaan kaikelle liiketoiminnalle tyypillinen päätösten teko numeroiden perusteella. Ja kuten se häiskä siinä yhdessä talentinhakuohjelmassa, jossa ei tarvitse laulaa sanoo:"It's nothing personal, it's just business". Kyse on yksinkertaisesta tuotekehityksestä ja tuotekehityksen aikana on tapana kokeilla kaikenlaista ja kylmästi hylätä se mikä ei synnytä vastakaikua loppukäyttäjissä.
Viihde on raadollista, julkisuuskulttuuri vielä raadollisempaa. Ja koska liiketoiminta on loppujen lopuksi kaikkein raadollisinta, miksei se sitten voisi olla saman tien viihteellistä!
"No pain, no gain"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti